tiistai 15. syyskuuta 2015

12 kertomusta: Seitsemän: Varjo kuun valossa

Kerroinko jo sinulle, näin sinut viime yönä unessani, vai olinko kenties valveilla. Kävelin oudossa metsässä tuntematonta polkua pitkin kohti edessäni loistavaa kuutamoa. Joka askeleella saavutin palasen tuosta valosta, mutta pimeys ympärilläni oli yhä pelottavampaa. Maa jalkojeni alla kylmää ja kovaa. Tallattua polkua pitkin oli moni muukin kulkenut eteenpäin saavuttaakseen jotain, mikä ei ollut kaukana, ei ollut lähellä, jotain joka kuitenkin oli niin tärkeää. Pelosta huolimatta jatkoin polkua eteenpäin, kuulin puiden kuiskivan toisilleen sanoja, joita rakkaani joskus minulle puhui. Onko hän täällä? Oksat takertuvat jalkojeni ympärille, hämähäkit kutovat seittejään reitilleni, estävät kulkuani kohti saavuttamatonta valoa. Yö vai päivä, onko tällä ajalla nimeä, unenomainen valvetila sekoittaa rytmisen kävelyni. Olenko hereillä vai olenko unessa?

Polku päättyy yllättäen, aukeaa valoisalle niitylle, niitylle jolle lankeaa kuunvalo. Kirkas, kylmä pistävä kuunvalo. Valossa hohtaa hopeisia hahmoja,liukuen niityn yllä kuin usva. Äänettömyys koskee korviin, huumava äänettömyys täynnä pistäviä sanoja kuoleman lopullisuudesta. Täällä he tanssivat, nuo jo ennen omaa aikaani eläneet. Minun jälkeeni tulevat, minä itsekin jonain päivänä. Hopeiset hahmot lähettävät kultaisia säteitä rakkailleen, kertovat rakkaudestaan, joka ei lopu kuoleman kylmän otteen puristuksessa. Olenko kuollut vai elossa, olenko hereillä vai unessa, olenko jäänyt loukkuun välitilaan, jossa ei  ole elämää ei kuolemaa. Kylmin rautaisin ottein hahmot riisuvat minut, jättäen paljaan ruumiini niityn valoon yksinään. En tunne kylmää en lämpöä.

Olen yksin, paljaana sekä ruumiiltani että sielultani, olen olemassa enkä silti ole olemassa. Olen täynnä tyhjää yksinäisyyttä. Täynnä pistävää kipua, joka kulkee lävitseni jokaisen solun kautta, kipu nousee ylös kohti valoa. En halua kuolla, en halua elää. Olen silti turvassa enemmän kuin koskaan. Nämä pyhät hahmot suovat minulle ajatuksia elämästä kuoleman jälkeen. "Älä pelkää, et ole kuollut, ei ole vielä sinun aikasi tulla meidän luoksemme."  Miksi sitten olen täällä, ajattelen. Tunnen polttavaa kipua, elämää ja kuolemaa pahempaa. Koko ruumiini palaa ja jäätyy vuoroitellen. Kertovat elämäntuskasta minulle. Kertovat siitä ajasta, jonka vielä olen olemassa, loputtomasta kivusta sielussani, polttavasta tuskasta ruumiissani, jota kannan.

Miksi olen täällä, jos minun aikani ei vielä ole? Varjoja kuunvalossa, tummia olentoja, hohtaen läpipääsemätöntä sinistä valoa, nostattavat kylmät väreet paljaan varteni suoniin. Veri suonissani hohtaa kultaa. Hahmot kannattelevat kultaista miestä, miestä jota rakastin. Kerroinko sinulle kivusta ja tuskasta jota tunsin, kerroinko yön painajaisista, joita näin, hän sanoo minulle. "Kerroinko sinulle kuinka paljon sinua rakastin kipuni jäytäessä riutunutta ruumistani" Kerroit, kerroit tuon kaiken, näin miten paljon sinuun koski. Kerroit, vaikka tuskan kyyneleet valuivat silmistäsi. Kerroit, vaikka teit kuolemaa ja pelkäsit sen saavuttavan sinut ennen pitkää. Kerroit rakkaani, kerroit kaiken. Kerroit lähteväsi luotani, kerroit sen unessa.

Sulat syliini kultaisena kuin valuva hunaja. Annat voimasi tuntua polttavissa suonissani, annat kipusi tuntua jokaisessa solussani. Tiedän nyt miten kärsit, miksi annat tämän kivun minulle? Onko minun nyt kärsittävä sinun puolestasi. Miksi annat minuun tämän tuskan, joka vääntää minut polvilleen? Siksikö, etten unohtaisi sinua, en unohtaisi muutenkaan. Lupaan, etten unohda sinua, mutta vie tämä jäytävä kipu pois minusta. Siniset hahmot nostavat sinut päältäni, sinä väreilet kaikissa sateenkaaren väreissä, helpottuneena. Sinussa ei ole tuskaa, ei kipua. Minä huudan sinua apuun, sinä loittonet ja jään kylmään kuunvaloon. Varjot poistuvat ympäriltäni, hopeiset hahmot pukevat kuolemankivun minuun. Jään yksin pimeään kuun laskiessa niityn taakse.

Kerroinko sinulle, näin sinut viime yönä unessani, heräsin polttavaan kipuun. Jäseneni olivat jäykistyneet kuin vanhat rangat sijoilleen. Veri suonissani kohisi kuin koski. Minä näin sinut, sinulla ei ole kivunkauhuja, tuskanhuutoja. Sinä annoit ne minulle, että muistaisin sinut. Että rakastaisin sinua tuskastani huolimatta. Olen yksin ja odotan aikaa, jolloin näen sinut uudelleen, toisessa ajassa, tuolla niityllä, jossa hopeiset ja siniset hahmot tanssivat varjoina kuun valossa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kävijälle kommentista