keskiviikko 27. elokuuta 2014

Surunauha: Mustat yöt

Mustien öiden jälkeen nouseva kirkkaus polttaa silmiäni. Pyhän miehen kyyneleistä syntyneet lammet kuivuvat jälleen harmaaksi tomuksi jalkojeni alla. Kuljen levottomilla kaduilla näkymättömänä kuolevaisten kasvoilla. Kasvoilla, joilla kärsimyksen syvät uurteet kertovat surullista totuuttaan. Tuntisin nuo tunteet omilla kasvoillani, jos minulla olisi kasvot. Tässä olevaisuuden ja olemattomuuden välitilassa en voi tietää mitä kasvoni kertovat. Kertovatko ne menneistä elämistäni vai tulevista. 

Levottomilla kaduilla levottomat kuolevaiset jatkavat levotonta kulkuaan kohti määränpäätään. Kohti seuraavaa kärsimyksen päivää, muistamatta onnellisia hetkiä, joita heillä ei koskaan ole ollut. He unohtivat elää elämäänsä, he unohtivat toisensa, kaipuunsa ja haaveensa. He tuntevat vain kärsimyksen, eivät osaa lähteä toiseen suuntaan. Äänettöminä kuiskauksina lausutut toiveet nousevat kuin ilmapallot taivaalle. Nousevat korkealle näkymättömiin. Turhat toiveet poksahtelevat rikki, putoilevat riekaleina rikkirevittyyn maahan. Ja kuolevaiset jatkavat levotonta matkaansa.

Musta yö tyhjentää kaupungin kadut. Kuljen öisiä katuja muistellen päivän kuumuutta, joka ei tuonut lohtua. Olen eksynyt kaikkeen ja kaikkialla. Silti tiedän minne olen menossa tai mistä olen tulossa. Levottomuus sisälläni hellittää, katoaa yön pimeyteen. Taloni ikkunoissa loistaa valo, kynttilät tuovat lämpöä tähän mustaan. Syksyn koleus jää ulos, tarttuu kiinni puiden oksiin. Olen unohtanut eilisen ja huomisen, olen tässä hetkessä kiinni. Tässä yössä sulaudun omiin unelmiini ja uniini. Yö loistaa pimeyttään taivaan tähtien lailla. Musta yö muuttuu lohduttavaksi peitoksi taloni ylle, ja minulla on rauha sisälläni.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kävijälle kommentista