sunnuntai 17. elokuuta 2014

Surunauha: Rakastinko

Minä rakastin, enkä tiedä mitä rakastin. Rakastinko sinun silmiesi salaperäistyyttä, hiljaisuuttasi. Vai tummia kiharoitasi, jotka vallattomasti kävivät omilla matkoillaan. Rakastinko käsiesi kosketusta. Vai oman ihoni kuumuutta ja himoa joka vei pimeyteen, vapauttavaan tyhjyyteen. Tilaan, jossa ei ole aikaa eikä paikkaa. Tuohon surullisen onnelliseen tilaan olisin halunnut jäädä rakastaen mimetöntä tunnetta.

Tuohon tummuvaan pimeyteen kannoin salaista rakkauttani kuolemaan. Kuljin läpi kylmien erämaiden, kuumien savannien. Nousin vuorille, joissa puhaltaa ikituuli. Jalkapohjani kohtasivat mustan tulisen hiekan, tulivuoren salaisista onkaloista ulossyljetyn. Kannoin salaista rakkauttani läpi polttavan hiekan kuohuvan meren rantaan saakka. Laskin kuoleman vaahtopäiden vietäväksi kauas toiselle rannalle. Istuin rosoiselle kivelle auringon viime säteiden painuessa meren taakse kuolemani kanssa.


Palaan hiljaiseen taloon hämäriä polkuja pitkin. Talo huokailee samaa ikävää jota kannan sisälläni. Tuska kulkee mukana jokaiseen pimeään koleaan huoneeseen. Ikkunan takana syksy itkee pisaroitaan puiden oksille. Kynttilän surullisen värjyvä valo halkaisee huoneen pimeyden. Unohtuneita kuiskauksia syystuulessa, sitten ei mitään. Vain hiljaisuus ja muistan tuskan silmissäsi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kävijälle kommentista