tiistai 13. elokuuta 2013

Salaisuuksia Aurinko

Hän lojuu pimeässä huoneessaan, kuuntelee sateen ropinaa ikkunaa vasten. Kosteus tunkee sisään ikkunan raoista. Kuinka monta päivää on ollut jo sateista ja harmaata. Liian monta. Hänen päänsä sisälläkin on harmaata. Kosteus tunkeutuu lihaksiin ja luihin. Hän kääntyy kyljelleen ja tuijottaa tyhjää seinää, hämähäkki roikkuu lankansa varassa. Hän kaipaa niin kovasti lämpöä, kosketusta ja hellyyttä, hän kaipaa valoa elämäänsä. Kun edes sateet loppuisivat ja alkaisi paistaa

AURINKO

Mikä ihana päivä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lapset kirmaavat kohti leikkikentän keinuja. Pienemmät lapset istuvat hiekkalaatikolla. Äidit juttelevat keskenään, välillä lohduttavat keinusta pudonnutta lastaan. Pyyhivät hiekkaisia neniä.

Hän tulee tänne joka päivä vieläkin. Vaikka se tuntuukin pahalta. Muut äidit eivät hänen kanssaan enää juttele. Muut äidit. Hän ei ole äiti enää, vaikka hän on mielestään enemmän äiti kuin kukaan heistä. Hän antoi lapselleen kaikkensa eikä sekään riittänyt.

Poika ei koskaan oppinut kävelemään, ei puhumaan. Mutta poika nauroi, hän nauroi aina. Kun poika heitti lapiolla hiekkaa ja se teki kuvioita hiekkaan, poika nauroi. Keinussa poika nauroi, katsoi äitiään palavilla silmillään antamaan lisää vauhtia. Poika näytti kentän laidalla olevaa jäätökioskia. Kioskilla poika näytti keltaista mangojäätelön kuvaa. Sotki kasvonsa ja vaatteensa sulavaan keltaiseen jäätelöön. Halasi äitiään tahmaisilla käsillään ja nauroi, äitikin nauroi.

Poika nautti auringosta, ainut sana jonka poika osasi sanoa oli: Au, ja osoitti pienellä sormellaan taivaalle. Kotona poika piirsi aurinkoja joka paikkaan. Eteisen seinään, keittiön lattialle. Pöytäliinaan ja isin pyöreälle vatsalle. Nauravia aurinkoja. Kaupasta piti ostaa auringonkeltaisia vaatteita. Kerhorepussa oli aurinko.

Poika oli äidin ja isin aurinkopoika. Mutta aurinkopoika oli sairas, siksi hän ei oppinut kävelemään eikä puhumaan. Poika ei pystynyt oppimaan montaa muutakaan asiaa, vielä kuuden ikäisenä hän käytti vaippoja. Pojalla oli pieni pyörätuoli, jota äiti työnsi jokaisena päivänä leikkikentälle, satoi tai paistoi. Poika halusi keinua ja syödä mangojäätelöä. Toiset äidit välttelivät häntä jo silloin, eivät tienneet miten puhua hänen kanssaan. Oli muutama äiti joiden kanssa juteltiin. Lapset eivät leikkineet pojan kanssa, mutta se ei haitannut poikaa.

Lopulta tuli se päivä, jolloin ei aurinkopoika enää jaksanut nauraa, katsoi vain äitiään mustilla silmillään. Äidin silmistä valui kyyneleitä, poika nosti pienen kätensä peiton alta, osoitti sormellaan äitiään ja sanoi: Aurinko. Pojan ensimmäinen ja viimeinen sana. Poika oli kahdeksan ikäinen ja lähti aurinkomaahan.

Äiti ottaa käsilaukkunsa penkiltä, palaa yksinäineen kotiinsa. Eteisessä tervehtii keltainen aurinko. Keittiön lattialta aurinko on monien pesujen jälkeen haalistunut pois. Keittiön pöydällä on kulunut pöytäliina, liinassa oleva aurinko hymyilee äidille vielä vuosienkin jälkeen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kävijälle kommentista