lauantai 19. syyskuuta 2015

12 kertomusta: Kahdeksan: Punainen aurinko

Korkokenkäni korot polkevat katukiveystä vasten, joka askeleella kaiku vastaa autioista harmaista kiviseinistä. Kaupunki on tyhjä ja surullinen. Muhkuraisesta kiveyksestä kuuluu joka askeleella sanat; minä elän, minä elän, vasen ja oikea, vasen ja oikea. Kiviseinät vastaavat; elän, elän. Kerrostalon takaa nousee ujosti punehtava aurinko, aivan kuin häveten olemassaoloaan. Peläten millaiseen maailmaan nousee. Peläten ihmisten reaktioita. Katu täyttyy vähitellen muista askeleista, nopeista, hitaista, laahustavista. Kärryjen pyöristä, lastenrattaista. Surullisista ihmisistä, joilla on kiire ei minnekään. Tyhjistä silmistä laahustavien askeleiden yllä. Katu täyttyy miehistä,naisista, lapsista. Kouluun, töihin, kauppaan, ei minnekään.

Korkokenkäni sanovat Kop Kop. Mustista kengistäni hohtaa auringon punainen valo. Seisahdun keskelle katua, ihmiset tönivät minua sivuun, käsissä olevat salkut ja laukut paukkuvat sääriini. Minä en siirry, otan vastaan auringon punaista valoa. Kiukkuiset ihmiset kulkevat väsyneinä, ärtyneinä kuka minnekin. Haluavat pois tästä oudosta valosta. Haistan pelkoa ja ahdistusta ohikulkevien ihmisten ihosta. Kuulen heidän hiljaisen huutonsa, avunpyyntönsä. Näen katseissa tuskaa, surua, murhetta. Otan punaisen valon energian vastaan, voimistun sekunti sekunnilta.

Energiakenttäni laajenee, täyttää kadun, valaisee synkät seinät. Valo muuttuu kirkkaammaksi joka henkäyksellä. Katseet pysähtyvät, askeleet hiljentyvät. Ihmiset seisahtuvat kenttäni reunoille, kääntävät katseensa kohti valoa. Kohti lämpöä, sulavat väsymyksestään, surustaan. Valuttavat tuskansa ja murheensa katukiville. Näkevät asian toisin silmin. Näkevät uuden päivän toivon, uuden alun. Tässä päivässä, tässä tulevaisuudessa. Kaupunki pysähtyy, ei kuulu kenkien kopse, ei rattaiden jyrinä, ei pienintäkään ääntä. Auringon valo imee surun ja ahdistuksen pois. Katukivet loistavat hopean lailla, imevät ihmisten avunpyynnöt. Taivaalta nousee riemu ja nauru. Kutkuttava ilo, jonka ihmiset tuntevat ihollaan, silmissään, korvissaan. Lapsi nauraa ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen.

Ihmiset hymyilevät, nauravat, juttelevat, kertovat olevansa menossa ei minnekään. Kertovat menevänsä eteenpäin löytääkseen paikkansa tässä elämässä. Minä nousen ylöspäin, kiedon hopealankoja ihmisten ympärille, kultaisia ajatuksia istutan heidän hiuksiinsa, käsiinsä. Kevennän heidän taakkaansa, näytän tien jokaiselle. Tämä katu johtaa eteenpäin, nämä seinät ympärillä ovat heidän paikkansa, värjään ne sateenkaaren väreillä, jokaiselle omansa. Värjään seinät ilolla ja naurulla, värjään ne uskolla ja rakkaudella. Kevyesti kuin haurain höyhen, kosketan jokaista, jätän pisaran rakkautta heidän sieluunsa, rakkautta joka itää loputtomiin.

Minä olen punainen aurinko.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kävijälle kommentista