keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Värikästä harmaata

Istun työpöytäni ääreen, katselen ulos, helmikuu. Nyt pitäisi olla lunta maassa, lumen helmikuinen kimallus, vaan mitä näen. Näen pihan, kuivuneen nurmikon jäänteet, koiran kantamia puunpalasia ja muuta roskaa. Näen harmaan taivaan vailla muita värejä. Koivupuut riisuuntuneena talven pakkasiin, seisovat yksinäisenä tuulessa huojuen. Samaa yksinäisyyttä tunnen itsekin. Aika on pysähtynyt ja silti kello tikittää seinällä. Sekunti kerrallaan kulkee aika eteenpäin.

Minä olen pysähtynyt tähän hetkeen, hetkeen joka silti vääjäämättä kulkee eteenpäin. Kuulen koiran haukkuvan ulkona, sillä on oma koiranvirkansa hoidettavanaan. Mikä virka minulla on?
Mitä ja ketä varten olen tässä? Tuntuu, että olen työni tehnyt, lapseni kasvattanut maailmaa vastaanottamaan. Silti he, aikuiset ihmiset tarvitsevat minua edelleen. Minä tarvitsen heitä. En edelleenkään löydä harmaudesta värejä. Vai löydänkö. Voinko hyvin, onko minussa värejä, onko ympärilläni värejä.

Jään miettimään mennyttä elämääni. Värikästä elämääni, moni asia muuttui harmaaksi, jopa mustaksi. Silti siellä varmasti oli hyviä, kauniita hetkiä. Miksi muistan vain tummat sävyt. Huuruisen nuoruuden, nopeatempoisen aikuisuuden. Mitä niistä jäi jäljelle, tarvitsenko niitä muistoja enää. Palaan tähän hetkeen, jolloin taivas on edelleen harmaa ja yksinäiset koivut odottavat aurinkoa ja lämpöä saadakseen vihreän värin ylleen. Samalla tavalla minä odotan.

Harmaassakin on sävyjä, vaaleaa, tummaa, sinertävää. Elämä ei ole aina täynnä värejä, hiljaisuus ja odottaminen on harmaan eri sävyissä. Harmaa suojelee minua, silloin kun ei jaksa, kuin pehmeä villa. Tyydyn tähän väriin tällä hetkellä, jonain päivänä harmaasen ilmestyy värejä. Keltainen leskenlehti, maa puskee uutta nurmikkoa vihreänä, linnut palaavat värikkäine sulkineen ja lauluineen. Jään aloilleni, minulla ei ole kiire minnekään, tässä harmaassa ei ole mitään pelättävää, tässä on hyvä odottaa uutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kävijälle kommentista