perjantai 30. elokuuta 2013

Salaisuuksia IHMISET

Sosiaalinen elämä, joskus hän ei edes tiedä mitä se tarkoittaa. Ei ainakaan sitä, että lukee facebookista toisten toilailuja, jotka häntä ei kiinnosta tippaakaan. Ei lomakuvat, itse hän ei pääse minnekään. Ei ole ketään kenen kanssa lähtisi ja vaikka olisikin, hänellä ei ole varaa moisiin ylellisyyksiin.Toisaalta hän kyllä viihtyy ihan omassa seurassaan, kissansa ja koiransa kanssa. Hänen elämänsä tuntuu juuttuneen paikoilleen, ainakin toisinaan. Mitä hänelle oikeastaan merkitsee muut

IHMISET

Täytyy lähtee kauppaan, apua, on taas sellanen päivä, ettei kykenis. Pelko lähtee ovesta ulos suureen pelottavaan maailmaan. Mutta kun jääkaapissa ei ole mitään ja kissinruokapussi on tyhjä. Oivoi, miten sitä taasen sitten pukeutuis, samat vaatteet olleet päällä varmaan jo viikon. Pakko kai sitä on penkoo puolityhjästä kaapista jotain rettua päällee. Muut vaatteet ovat pyykkikorissa odottamassa sitä suurta hetkeä, jolloin pääsevät pesukoneeseen.

Kaapista löytyy jotain asiallista. Seuraava vaihe, etsi käsilaukku, etsi puhelin, sekään ei ole soinut moneen aikaan. Tuskin muistuu mieleen miten siihen yleensä vastataan. Lompakko on jossain keittiön pöydällä tiskaamista odottavien astioiden takana piilossa. Hiusten harjaus, hampaiden harjaus. Takki päälle ja hups, autonavaimet. Koska niitä on viimeksi käytetty ja mihin piilotettu, osaako sitä autookaa enää ajaa. Ihmisiä tapaamaan kaupungille, voiko sitä sanoa tapaamiseksi. Hyllyjen välissä kuitenkin piilottelee, ettei vaan kukaa näe. Onko sitä niin erakoitunut, että pelkkä kaupassa käynti voi olla näin vaikeeta. Ilmeisesti voi.

Jei, auto käyntiin, viimeinen tarkistus, että kaikki tarpeellinen on mukana. Postilaatikosta voisi ottaa postit, jos sellaista on tullut viimeisten kolmen päivän aikana. Mainoksia, mainoksia, pari laskua, masentavaa. Näin sitä lähdetään kohti suurta seikkailua kauppakeskuksen maailmaan. Moottoritie on kuuma, paitsi ettei tämä mutkainen kuoppainen tie ole moottoritietä nähnytkään.

Huu, keskustassa on paljon autoja, paljon ihmisiä, parkkipaikalla huonosti tilaa. Jonnekin rakoseen sitä täytyy auto sijoittaa. Noin, nyt rauhoittava viisiminuuttinen ennen autosta nousua, naamalle ilme joka ei kerro mitään mielentilasta, alkavasta paniikista tai mistään muustakaan. Kävely kohti kärryjonoa, ja hups, sitä ollaan kaupassa. Ei mitään muistikuvaa, mitä piti ostaa. Jos sitä vain rauhassa kävelee pitkin käytäviä, eiköhän sieltä mielen mutkasta jotain muistu mieleen. Leipää, juustoa, mehua, vähän vihanneksia. Kukaa ei huomaa, että olisit mitenkään epänormaalissa olotilassa, tämähän alkaa sujua.

Oih, tuolla on joku tuttu, tulee juttusille. Mitäs kuuluu, ei ole näkyny sinuakaan, joo, ei tässä mitään erikoista, kotona olen vain oleillut lähinnä. Pälä,pälä, oli kiva nähdä, tuu joskus käymään, keitän kahvit. Niinpä niin tuskin olen menossa. Ostoskierros jatkuu, niin se kissiruoka. Okkei, näillähän pärjää jo taas viikon. On tämäkin kärsimys taas tältä viikolta ohi. Kassan kautta autolle. Toisaalta, voisihan sitä käydä kirpparilla, ties mitä kivaa sieltä jäisi käteen, niin ja kirjastossa. Ei ihmisetkään enää pelota, eihän ne mitään pahaa ajattele, oma pää teki taas tepposet. Maailmassa kaikki hyvin, ihmiset ihan normaaleja, kukaan ei uhkaa ja pelottele. Mitähän sitä tulikaan kuviteltua omassa pikku päässään, oman kotinsa rauhassa. Olenkohan ihan terve?

Pitäisi varmaan käydä useammin ihmisten ilmoilla, ettei aivan mökkihöperöksi heittäydy, käydä vaikka sen ystävän luona kahvilla. Ehkä ensi viikolla jo. Kohta alkaa kansalaisopiston kurssitkin, sinnekin voisi jollekin kurssille mennä, tapaisi ihmisiä, saisi uusia tuttavuuksia. Ei sitä omasta mökkelöstä muuten maailmaan kukaan hae. Ensi viikolla aloitan uuden sosiaalisemman elämän.







1 kommentti:

  1. Niin tuttua! Välillä sitä vain piiloutuu oman itsensä taakse niin, ettei muista miltä muut ihmiset tuntuu ja siksi niin kovin pelottaa.

    VastaaPoista

Kiitos kävijälle kommentista