sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Salaisuuksia MASENNUS

Hän ei jaksaisi nyt yhtään mitään. Itkettää mutta itkua ei tule. Ahdistaa vaikka siihen ei ole mitään syytä. Jalat painaa varmaan tonnin. Niitä ei jaksa liikuttaa, ja silti pitäisi edes päivän rutiinit jotenkin hoitaa. Jokainen askel vaatii keskittymistä. Jokainen kädennosto nostaa hien pintaan. Miksi hänen täytyy silti yrittää? Onko aivan pakko kun päällimmäisenä tunteena on iso, ahdistava

MASENNUS

"Äiti, meillä on nälkä. Tuu laittaa meille aamupalaa!" Äiti ei nyt jaksaisi, hän katsoo kelloa, vähän yli kahdeksan. Koko sielu vaatii vain paikallaan oloa, haluaa vetää peittoa tiukemmin vartalon ympärille. Mutta äidin on tehtävä äidin työt. Keittiössä kolme pientä lasta vaati vatsantäytettä. Mistä sitä nyt helpoimmin heille saisi. Äiti raahautuu keittiöön, ottaa muropaketin esille, ja maidon jääkaapista ja lysähtää tuolille. "Anna meille lautaset." Vanhin lapsista kiipeää keittiöjakkaralle ja ottaa murolautaset kaikille. "Äiti, mikä sun on?" Äiti vastaa olevansa väsynyt, on nukkunut huonosti yöllä. Miten hän voi selittää lapsille tämän asian, pienet ihmiset ei voi ymmärtää miltä hänestä tuntuu. Onneksi vanhin on oppinut huomaamaan tuon asian edes jollakin tavalla. Hän onkin jo iso koululainen, toisluokkalainen. Viisas lapsi. Aamupalan jälkeen tuo lapsi pukee kouluvaatteet päälleen ja lähtee kouluun, antaa suukon äidin poskelle ja toivottaa hyvää kotipäivää. Voi kun tämä päivä olisikin parempi kuin eilinen.

Äiti löntystää makuuhuoneeseen, pukee päälleen. Hän pukee pienemmille vaatteet, katsoo lämpömittarista päivän lämpötilan, onneksi on jo kevät ja ilmat alkavat lämmetä. Hänen ei tarvitse pukea pienemmille paksuja haalareita, tumppuja ja villasukkia. Viimein kaikki ovat pukeissa, äiti etsii autonavaimia, käsilaukkuaan. Voi hyvänen tavaton, miksi hän ei osaa laittaa niitä joka päivä samaan paikkaan, että ne olisivat vain otettavissa. Kohta he ovat autossa, matkalla kohti päiväkotia, onneksi päivähoitopaikkaa ei häneltä evätty, vaikka ei olekaan työelämässä. Tosin hänen piti sekin asia moneen kertaan selittää kunnan sosiaalitoimistossa. Ettei hän jaksaisi koko päivän hoitaa lapsia. Että lapset tarvitsevat ikäistään seuraa. Hänen täytyy olla varovainen selityksissään, ettei kunnan tädit vie hänen lapsiaan sijaishoitoon.

Kotiin päästyään äiti romahtaa, taas yksi aamu saatu kunnialla hoidettu, tai ainakin lähes. Pitäisi siivota, yrittää edes. Mutta sitä ennen pakolliset aamupäivätorkut, muuten ei tästä tule mitään. Äiti nukahtaa sohvalle, takki on vielä päällä ja kengät jalassa. Käsilaukku ja avaimet putoavat lattialle. Äiti herää parin tunnin päästä puhelimen ääneen. Ja missähän sekin on, jostain lattialta se kuuluu, käsilaukusta. "Haloo", taas jotain lehteä hänellä ollaan tyrkyttämässä. Äidillä on juuri ja juuri voimia sanoa, ettei hän tarvitse kyseistä lehteä, myyjä aloittaa alusta kertoen mitä kaikkea mukavaa saa tilaajalahjana. Äiti laittaa puhelimen kiinni.

Vähän piristi tuo nukkuminen. Äiti keittää aamukahvit, kello on puoli yksitoista. Hän alkaa vähän piristyä. Suunnitelma, lelut pois lattialta, pyykit koneeseen, imurointi ja lattian moppaus, siinä olisi tämän päivän tehtävät. Ennen kolmea koti on taas kunnossa, lapset pitää hakea hoidosta neljään mennessä. Koululainen onkin jo kotona ja tekee läksyjään. Äiti käy kaupassa ennen hoitopaikkaan menoa. Täytyyhän sitä jotain syödäkin. He ovat kaikki kotona neljän jälkeen, äiti on keittänyt makkarakeiton, nopeaa ja helppoa, ei jaksa tehdä vaikeampaa ruokaa.

Lastenohjelmien aikana äiti torkahtaa jälleen sohvalle, aivan kuin olisi raskaankin työpäivän tehnyt. Iltapalaksi on voileipää ja jogurttia. Onneksi lapset nukahtavat helposti, ovat aina olleet ns helppoja lapsia. Iltaa kohden äiti piristyy, jaksaa katsoa illan elokuvan. Tekisi mieli tehdä käsitöitä samalla, vaan kädet ovat väsyneet, niin kuin hänen keskimmäinen lapsi asian ilmaisisi.

Yksi masentava, raskas päivä takana, äiti menee nukkumaan. Nuorimmainen on kömpinyt hänen sänkyynsä ja tuhisee vieressä. Miten hän rakastaakaan näitä lapsiaan, miten hän rakastikin lastensa isää. Hänen sairautensa aiheutti eron, lasten isä sanoi häntä laiskaksi ja välinpitämättömäksi. Ei se sitä ollut, hän ei vain jaksanut. Ei hän jaksaisi nytkään, mutta lasten vuoksi on pakko. Ilman heitä häntä ei ehkä enää olisi. Lasten isä ei edes ajatellut ottaa lapsiaan itselle erossa. Isä pääsee nyt omille teilleen vapaasti, äidin on jaksettava yksin kolmen lapsen kanssa. Masentuneena, ahdistuneena, terapeutti on kannustanut, lääkitys ei ole vielä ihan kohdallaan. Jonain päivänä tulee sekin aika, ettei masenna, ei ahdista, silloin äiti lähtee lasten kanssa leikkipuistoon, meren rannalle, Puuhamaahan tai ihan mihin vain. Jonain päivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kävijälle kommentista